Turkian koulu

Esipuhe

eli kertomus siitä millaista oli koulunkäynti ennen oman koulun saamista kylälle

Marraskuinen aamu odottaa vielä valkenemistaan öisen räntäsateen jäljiltä. Synkät pilvet verhoavat tuota ankeaa maan kolkkaa pienemmiltäkin taivaankappaleiden valonsäteiltä. Maahan satanut räntä tuo vähän vaaleaa kajoa muuten niin lohduttomaan pimeyteen. Maan pinta ei ole vielä saanut riittävästi pakkasta kovettuakseen roudaksi ja nyt se pyrkii sulattamaan päälleen ripotellun räntähiutalekuorrutuksen. Kuralammikot ja vetiset kärrynpyörien urat ovat jo suurelta osin vettyneet.

Turkian kylällä, Jokelan talossa pieni Väinö puuhailee kouluun lähtöä. Nyt tarvitsi vetää päälle jo lämpimämpää vaatekertaa ja jalkoihin nahkaiset, vanhemmilta veljiltä jääneet jo maantietä nähneet, koviksi parkkiintuneet saapikkaat. Evääksi hän sai leipää ja tällä kertaa jopa voita leipäpalasten päälle ja tietenkin maitopullon. Kun varusteet olivat valmiina, olikin jo aika lähteä taipaleelle. Matkaa koululle kertyi lähes 6 km ja kulku tapahtui jalkaisin, sillä lapsille ei ollut tarjolla mitään muita kulkuneuvoja, ei polkupyöriä eikä edes suksia talvella. Koulukyyti oli täysin tuntematon käsite. Elettiin vuotta 1908 ja Väinö oli 8 -vuotias koululainen vaikka mitään yleistä oppivelvollisuutta ei vielä ollut säädetty silloisessa Suomen suurruhtinaskunnassa. Koulunkäynti oli kuitenkin jo varsin yleistä siellä, missä siihen vain oli mahdollisuus ja se kuvastaa kansakunnan nousevaa tietoisuutta omasta identiteetistä. Laaja kansansivistys vain vahvistaisi tuota uskoa omiin kykyihinsä. Venäjä ei nähnyt eduksi suurvalta-asemalleen moista suomalaisten pyrkimystä. Olisihan se ollut Venäjälle suuri riski, että Suomessa olisi kansan sivistystä edistetty ja pahimmassa tapauksessa se olisi voinut johtaa ties millaisiin levottomuuksiin. Niinpä vasta vuonna 1921 Suomen jo itsenäistyttyä astui voimaan laki oppivelvollisuudesta.

Nykyisin lapsia riemastuttaa syystalven ensimmäiset lumipeitteet, sillä ne tarjoavat mahdollisuuksia moniin hauskoihin leikkeihin. Väinöä ei maan pinnalle satanut räntäkerros ilahduttanut, sillä hän tiesi, että pitkästä matkasta tulisi vieläkin raskaampi ja tuskaisempi märän sohjon imeytyessä nahkaisten saappaiden läpi kastellen sukat ja jalat. Opinhalu vei kuitenkin voiton päivittäisistä vastuksista ja jotenkin Väinö mielessään toivoi, että koulunkäynti voisi hänellekin aukaista parempaa polkua elämään. Väinö aloitti koulumatkansa kuitenkin virkein mielin ja silmien tottuessa pimeyteen etsi askelilleen tiestä kuivempia kohtia. Se toi taivaltamiseen hieman mielenkiintoa muttei auttanut kovinkaan paljoa jalkojen kuivana pysymisessä, sillä tien pinta oli jo muuttumassa sohjoiseksi suurina laikkuina, joiden yli ei pieni poika pystynyt loikkimaan.

Kulkiessaan Väinö usein ajautui omiin mietteisiin, joita pienen pojan mielikuvitus siivitti uusiin ulottuvuuksiin. Tuohon aikaan lastenkulttuurin ominaisinta tarustoa olivat erilaiset raamatun kertomukset, joiden myötä pääsi irti arkitodellisuudesta. Aikuisten puheissa uskonnollisten aiheiden rinnalle oli tullut myöskin yhteiskunnallista heräämistä. Oli jo syntynyt poliittisia liikkeitä ajamaan mm. työväestön ja maalaisväestön sekä muiden väestöryhmien asioita. Mutta suurimpana yhteiskunnallisen pyrkimyksenä alkoi nousta esille vieraaksi koetun Venäjän sortovallan vastustaminen. Koettiin, että elämä oli alistettu toisen kansan riiston alle. Pieni Väinökin oli näistä ajatuksista aikuisilta kuullut ja hän tiedosti asemansa sekä köyhälistöön että maaseutuväestöön kuuluvaksi. Vankka kotikasvatuksessa saatu uskonnollisuus tulisi sitten myöhemmin johdattamaan häntä puolensa valinnassa. Matkan edistyessä muiden lasten seura ja yhteinen koulutaival veivät kuitenkin koulutaivalta eteenpäin eikä siinä oikein ollut sijaa syvemmille filosofisille pohdinnoille.

Viimein uuttera tarpoja saapui Liikkalan koululle, jonne kokoontui jo tuohon aikaan noin sata lasta koulun penkille. Opettajia koulussa oli kaksi ja kuri oli nykynormiston mukaan ankaraa, mutta tuon ajan lapset olivat tottuneet sellaiseen. Väinö ymmärsi luku- ja kirjoitustaidon vievän hänet monen tarpeellisen ja hyödyllisen tiedon äärelle. Koulussa opittiin myös laskentoa ja kädentaitoja. Samalla tutustuttiin suuremmassa Liikkalan kyläkeskuksessa ja muilla kulmakunnilla asuviin ikätovereihin. Ruokatunnilla oppilaat söivät eväitään, jotka usein olivat hyvin niukkoja, sillä pulaa oli lähestulkoon kaikesta. Lisäksi järjestäjävuorolla pojat joutuivat hoitamaan koulun lämmityksen ja tytöt siivouksen. Iltapäivän tunteina lapsia vaivasi usein väsymys pitkästä koulumatkasta johtuen eikä nälkä useinkaan ihan vieras tunne ollut.

Koulupäivän jälkeen kotimatka oli hyvin raskas. Jo hieman päivän aikana kuivuneet jalat kastuivat hyvin nopeasti läpimäriksi päivän kuluessa sulaneen rännän muodostaessa liejuisen vellin tien pintaan. Väinön mietteet pyörivätkin nyt päällisin puolin vain kotiin pääsyssä ja jalkojen saamisessa kuiviksi. Matkan kaukainen määränpää, koti, tuntui pienen pojan ajatuksissa nyt niin lämpöiseltä ja mukavalta, että sinne askeleet johtivat reippaasti, vaikka väsymys olikin ottamassa yliotteen kulkijasta. Olisiko tullut pojalle mieleen, että joko oma koti voisi olla lähempänä koulua tai koulu omalla, Turkian kulmalla, kodin lähimaastossa. Näinhän tilanne oli useilla Liikkalan kylän lapsilla. Kotimatkan aikana hämäryys oli huomaamatta hiipinyt sumuisen maiseman ylle. Kotiin päästyä saattoi vielä olla edessä joitakin kotiaskareita, kuten polttopuiden ja veden kantoa, kotieläinten hoitoa tai muuta vanhempien töiden auttamista. Leikeille tai peleille ei juurikaan ollut aikaa pienten, maaseudulla asuvien lasten elämässä. Illalliseen mennessä Väinö olikin jo usein sangen uupunut eikä siinä kauaa tarvinnut unta odotella.

Turkian kylän historiaa

Varhaisimmat tiedot Turkian suvusta alkavat Erik Turkiasta. Hän oli syntynyt 1400-luvun loppupuolella Lappeen - Taipalsaaren tienoilla, mutta muutti 1400 - 1500 lukujen vaihteessa Vehkalahden Turkian kylään, Hurmajärvestä laskevan Hurmajoen lähettyville.

1600-luvun lopulla Suomessa oli kärsitty nälkävuosista kokonaisten perheiden kuoltua nälkään ja tästä seurasi muuttoliikettä. Vehkalahden Turkialta muutti 2 Turkia suvun perhettä Liikkalaan. Matti Nuutinpoika Turkia muuttti perheineen 1693 Liikkalaan kylässä sijainneelle Turkian ensimmäiselle tilalle. Matti Nuutinpojan veljenpoika, Matti Simonpoika Turkia vaimonsa synnyinkotiin muutti perheineen Liikkalaan 1699 Lauri Vilpunpojalta perheeltä autiotuneeseen taloon.

RUOTSIN JA VENÄJÄN SODAT JA NIIDEN SEURAUKSET LIIKKALAN JA TURKIAN ALUEELLA

Kymijoki erotti karjalaiset ja hämäläiset heimot toisistaan ja sama kahtiajako säilyi myöskin Ruotsin vallan aikana. 1743 Turun rauhassa Kymijoesta tuli Ruotsin ja Venäjän raja. Ruotsi yritti valloittaa takaisin joen itäpuolisia, menetettyjä Suomeen kuuluneita alueitaan ja Venäjä rakenteli linnoituksiaan raja-alueiden turvaamiseksi. Erityisesti Kustaa III pyrkimyksenä oli oman valtansa pönkittämiseksi vallata Ruotsille takaisin alueita Venäjältä. Tuloksettomia ja uhrauksia vaatineita operaatioita toteuttaessaan syntyi upseereiden kesken kapinahenkeä ja tuon tuloksena 6 Ruotsin armeija upseeria 9.8.1788 laati Liikkalan kirjeen tai ulkopaikkakuntalaisten mukaan Liikkalan nootin, jonka sisältönä oli ehdottaa Venäjän keisarinnalle, Katariina II:lle rauhaa maiden välille. Viestin perille viejällä oli tarkoitus myöskin ehdottaa Suomen itsenäistymistä Katariina II:lle. Kirjeen vienti lavastettiin vangiksi sieppaammiseksi, mutta siitä huolimatta Kustaa III sai nopeasti tietoonsa kapinoitsijat ja vaati upseereiltaan uskollisuuden valan. Valan sijasta 113 upseeria allekirjoitti Anjalan kartanossa 12.8.1788 Anjalan liittokirjan, jossa he paheksuivat sodan aloittamista ja vaativat sen lopettamista. Tilanne raukesi kuninkaan onneksi Tanskan julistettua Ruotsille sodan. Myöskään rivisotilaat ja talonpojat eivät innostuneet upseerien vaatimuksista ja pysyivät kuninkaan puolella. Tanskan kanssa solmitun rauhan ja muutenkin asioiden kääntyessä Kustaa III:n eduksi putosi Anjalan liitolta pohja ja liittokirjan allekirjoittaneet vangittiin.

3..7.1789 Ruotsin armeijan joukot hyökkäsivät Viialasta (Myllykosken) sekä toinen yksikkö Mämmälän (Inkeroinen) suunnalta tarkoituksenaan vallata Liikkala yhteishyökkäyksellä. Venäläisten perääntyessä he saivat kuitenkin viivytettyä Mämmälästä etenevää hyökkäystä 15 minuttia siten, ettei yhteishyökkäys onnistunut  ja niinpä venäläiset pääsivät pakenemaan eikä mainittavaa sotasaalista saatu. Turkian ja Liikkalan välimaastossa on Hirsmäki ja sillä mäellä käydyistä viivytystaisteluista on 1998 Jalmari Vakkari kirjoittanut runon: Hirsimäen taistelu 1789

Värälän rauhansopimuksen, 14.8.1790 jälkeen Venäjän keisarinna Katariina II lahjoitti Liikalan ja Anjalan taisteluissa Venäjän joukoissa kunnostautuneelle kreivi Johan Petter van Suchtelenille 31 tilaa ja 300 sielua Liikkalan, Mämmälän ja Ruotilan kylistä ikuisiksi ajoiksi. Nämä lahjoituksen kohteina olevat ihmiset joutuivat sitten tekemään taksvärkkiä 10...12 h 6 päivänä viikossa Liikkalan hoville. 1835 Suchtelen perusti Liikkalan hovin talouskeskuksenkylän parhaalle paikalle ja sen seurauksena 4 talonpoikaa karkotettiin tulevan hovin tieltä pois tiluksiltaan. Näiden neljän talon väki häädettiin Suchtelen valtuutetun ja myöhemmin Liikkalan hovin isännöitsijän toimesta julmasti tönien ja potkien omilta isiltään perityiltä mailtaan. Ulvin talon väki Mämmälän Toikalle, Mikkolalan suku Aholan mäelle, Kujalaiset tulevalle Kujalankulmalle ja Turkian suku täysin asumattomalle ja laihoille takamaille Liikkalan ja Mämmälän kylien väliseen erämaahan, josta sitten muodostui Turkian kylä. Erityisesti Turkiasten kohtaloa säälivät Liikkalan kylään jääneetkin. Turkiaiset joutuivatkin raivaamaan viljelysmaansa täysin luonnontilaiseen korpeen kovalla työllä. Kerrotaan jopa joidenkin harjoittaneen maantierosvousta henkensä pitimiksi.

Myöskin häädettyjen talojen väki, mukaanlukien Turkiaiset, joutuivat tekemään taksvärkkiä Suchtelenin omistamalle Liikkalan hoville. Taksvärkin teko loppui vasta 1882 kapteeni Alexander von Daehn suostuteltua valtion välityksellä kreivitär Suchtelenin myymään lampuotitilat takaisin alkuperäisille omistajasuvuille. Von Daehn sai kaupalleen jo ensin lämpimän kannatuksen kansakoulunoppettaja A.G.Hovilalta ja kunnallislautakunnan esimieheltä Simo Turkialta. Kreivitär Suchtelenin kuoltua hänen perikuntansa myi jäljelle jääneen Liikkalan hovin 1892 eversti Lennart Forsténille. Hän yhdessä Alma-puolisonsa kanssa perusti Liikkalan hoviin 1894 meijeri- ja karjanhoitokoulun ja 1898 talous- ja puutarhakoulun. Sen lisäksi he olivat perustamassa Liikkalan koulua ja VPK:aa sekä muita yleishyödyllisiä järjestöjä Sippolaan. Inkeroisissa on vieläkin Forsténintie.

Edellä kerrotut tiedot on koottu teoksista: Liikkala – Mäkikuntien kylä sekä Etulinjassa itään ja länteen Airio, Viinikainen.

Kertomukset ja tiedot Turkian kylän synnystä kuvaavat niitä hyvin ankeita olosuhteita ja tapahtumia, jotka ovat koetelleet kyläläisiä jo parisensataa vuotta sitten. Hiljalleen elämisen edellytysten parantuessa on kuitenkin kylän elämä virinnyt ja väkimäärä lähtenyt kasvuun luonnollisesti ja jopa muuttoliikkeenkin ansioista. Ylivoimaisesti merkittävin Turkian kyläläisten yhteinen ponnistus on ollut oma koulu. Oman koulun ansiosta ainakin meille 1960-luvulla Turkian koulua käyvien keskuudessa on vahva identiteetti Turkian kyläläisyydestä vaikka emme täysin tasaveroisiksi esimerkiksi liikkalalaisiin verrattuina itseämme kokeneetkaan. Olimme vieraita toisillemme ja me pienempänä porukkana olimme ja lähtökohtaisesti altavastaajia vaikka mitään kiusaamista emme liikkalalaisten kohdalta kokeneetkaan. Näkyikö tuo Liikkalan hovin tieltä häätäminen siis vielä reilu sata vuotta myöhemminkin tällä tavoin?

PÄÄTÖS KOULUN RAKENTAMISESTA JA RAKENTAMINEN

Elinvoimaisen Liikkalan kylä lapsimäärä kasvoi noin vuosina reippaasti. Niinpä vuonna 1912 koulu pullisteli peräti 122 oppilaasta ja samalla koulu oli jo laajentunut 3-opettajaiseksi. Seuraavana vuonna, 1913, oli edessä joko Liikkalan koulun laajennus tai uutena vaihtoehtona koulupiirin kokouksessa esiin tullut ajatus rakentaa Turkian kulmakunnalle oma koulu. Aluksi Sippolan kuntakokous ei lämmennytkään Liikkalan koulupiirin ehdotukselle vaan asia siirtyi uudelle koulupiirikokoukselle, jota täydennettiin vielä kolmella, eri kylistä valituilla, puolueettomilla edustajilla. Tuon laajennetun piirikokouksen päätös oli, että koulu rakennettaisiin Turkialle. Turkian kouluhanketta on edistänyt ehkäpä kaikkein eniten Matti Turkian toimeliaisuus ja hänen nauttimansa arvostus hyvin laajasti Sippolan pitäjän eri kylien väestön keskuudessa. Elettiin kuitenkin hyvin sekavia aikoja, syttyi maailmansota ja niinpä vasta 21.3.1917 Liikkalassa pidetty kyläkokous päättää, että Turkian koulu rakennetaan Juho Eerikinpoika Turkian lahjoittamalle Kiikkukangas nimiselle tontille. Edellä jo kuvailtiin kouluoloja 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä ja pitkän koulumatkan rasituksia ja Turkian kulmakunnan väki oli hyvin yksituumaisesti oman koulun kannalla eikä hanketta tunnuttu vastustettavan naapurikylissäkään. 29.9.1917 kuntakokous yhtyy aiemman kyläkokouksen kannalle ja valitsee 3 -miehisen toimikunnan tarkastamaan koulun piirustuksia. Samassa kokouksessa Turkian kyläläisille myönnetään 6 000 mk:n määräraha lisättynä sota- ja kalliin ajan korvauksella, 2 000 mk.

Heti samana syksynä Jokelan isäntä, Juho Toikander, tekee poikansa Väinön kanssa Turkian koulun kivijalan ja kellarin. Kiviporaa reiässä pidellessään Väinölle tuli usein mieleen omat koulumatkat Liikkalaan ja samalla tunsi ylpeyttä omasta työstään ja mielihyvää siitä, että pian pääsisivät Turkian lapset omaan kouluun. Hänenkin työnsä olisi siis tuomassa helpotusta Turkian lasten koulunkäyntiin. Olisipa osannut aavistaa, että kolme neljästä omasta lapsestaan ja neljä lastenlastaan kymmenestä kävisivät vielä joskus tuota koulua. Tai että hänen kaksi tytärtään tulisivat kumpikin toimimaan koulun keittäjinä ja hän itse olisi päättämässä Turkian koulun asioista johtokunnan jäsenenä. Mutta oli hänellä varmasti mietittävänään laajempiakin kysymyksiä kuten maailman sota, Suomen kansan asema ja sekasortoisesta ajasta seurannut puute ja kurjuus. Ja sitten se tapahtui: Venäjällä alkoi vallankumous ja Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. 29.12.1917 Sippolan kunnan työttömyystoimikunta pyrki Inkeroisiin päivätyllä vetoomuksellaan vielä vauhdittamaan rakennustöiden aloitusta vedoten tuohon aikaan vallitsevaan vaikeaan työllisyystilanteeseen. Sen allekirjoittivat K.Toikka, E.Sihvola ja Matti Turkia.

Suomen itsenäistymistä seurannut sisällissota keskeytti rakennustyöt noin vuodeksi. Vasta syksyllä 1918 kyläläiset ajoivat talkoilla tukinrungot kokonaisina Gutzeitin metsistä. Pisimmän tukin, 17 m, toi paikalle Antti Tani. Tulisiko siitä koulurakennuksen kurkihirsi? Hirsien veisto ja koulurakennuksen rungon kokoaminen käynnistyi ensimmäisen hirsikerran asentamisella 1.4.1919 ja jo 10.4. rakennus oli harjakorkeudessa. Kykenevimmät kirvesmiehet sovittivat nurkat ja muut veistivät hirsien kyljet ja vetivät hirsiä ja muita rakennustarpeita paikoilleen. Eemil Turkia valvoi rakennustyötä ja piirustusten toteuttamista sekä valmisti koulun ovet ja ikkunat. Naiset ja lapset siivosivat ja raivasivat tonttia. Koulu valmistui syyskesällä 1919 ja pikkukoulu alkoi 20.8. Koulun vihkiäisiä vietettiin 28.9. ja varsinainen kansakoulu aloitti toimintansa supistettuna eli yhdellä opettajalla 30.9. On varmasti ollut suuri helpotus niille koululapsille, jotka olivat jo aloittaneet koulutaipaleensa Liikkalassa, päästä uuteen, oman kylän kouluun työntäyteisen talkookesän jälkeen.

1922 Turkian kylälle saatiin sähköt ja Turkian koulullekin varataan 7½ osaketta Kymenlaakson Sähkö Oy:n rakentamaan sähköverkkoon liittymiseksi. 1925 ryhdytään järjestämään jo koulusta päässeille jatkokursseja. Kesällä 1926 koulun julkisivu sai ulkovuorauksen ja maalipinnan. Kesällä 1930 hirsiseinät tihdataan, paperoidaan ja maalataan maalari Emil Aholan toimesta. 1935 koulun katto uusitaan galvanoidulla pellillä. 1939 talvisodan kynnyksellä kouluun hankittiin pimennysverhot. Koulutyö ilmeisesti jatkui Turkialla sodan aikana???

Liikkalan koulun johtokunta huolehti myös Turkian koulun asioista vuoteen 1922 asti, jolloin Turkian koululle valittiin oma johtokunta. Turkian edustajaksi Liikkalan koulun johtokuntaan valittiin Matti Turkia. Turkian koulun oma johtokunta kokoontui ensimmäisen kerran 30.1.1922. Puheenjohtajaksi valittiin Matti Turkia, varapuheenjohtajaksi Emil Tani, taloudenhoitajaksi Vihtori Härmä, sihteeriksi opettaja Hulda Valkama ja muiksi jäseniksi Juho Huovila, Olga Turkia ja Nestor Ukkola. Matti Turkia toimi johtokunnan puheenjohtajana aina vuoteen 1943 saakka. Matti Turkian jälkeen puheenjohtajaksi valittiin Eino Tani, joka toimi tehtävässä vuoteen 1945. Emil Huovila jatkoi sitten puheenjohtajana vuodesta 1946 aina vuoteen 1953 asti. Seuraavaksi puheenjohtajan nuijan varteen tarttui Toivo Parkko vuodesta 1954 vuoteen 1968. Turkian koulun viimeiseksi puheenjohtajaksi jäi Rainer Härmä vuodesta 1969 vuoteen 1970. Koulun johtokunnan jäseninä ovat toimineet: Vihtori Härmä, Juho Huovila, Olga Turkia, Emil Tani, Nestor Ukkola, Eino Sakki, Viljo Härmä, Väinö Vuorlampi, Toivo Mikkola, Viljo Lehtonen, Aina Vakkari, Artturi Hollanti, Eino Kurittu, Irja Huovila, Viljo Helmiranta, Olavi Härmä, Esko Ukkola sekä Hugo Jonsson.

TURKIAN KOULUN OPETTAJAT, MUU HENKILÖKUNTA JA OPPILASMÄÄRÄN KEHITYS

Ensimmäisenä opettajana toimi Liikkalan koulusta siirtynyt Hulda Valkama. Koulun oppilasmäärän noustessa jo 1920-luvun lopulla 32 oppilaaseen ja suurimmillaan oppilaita oli 1933, 37 oppilasta. Sota-aikana oppilasmäärä laski ja oli alimmillaan 1945, 18 lasta. Sen jälkeen lapsimäärä alkaa jälleen nousta ja 1951 oppilaita oli jo 27 ja heti seuraavan vuonna 1952 se kohosi 36 oppilaaseen. Turkian koulun johtokunta olikin jo 1951 1.9. tehnyt anomuksen toisen opettajan viran perustamisesta Sippolan kunnalle ja jonka valtuusto sitten hyväksyikin. Niinpä Turkian koulu aloittikin 2-opettajaisena 1.9.1952. Toisena opettajana toimi Raija Huovila tehtävinään 3. (?) - 6. luokkien opettaminen. Hänelle kunta vuokrasi asunnon Aromäen talosta, Toivo Turkialta. Hulda Valkama jäi eläkkeelle 1955 ja samanaikaisesti myös Raija Huovila siirtyi opettajaksi muualle. Nyt johtokunta valitsi uusiksi opettajiksi Hilkka Nurmisen alakouluun ja Eira Kähärin yläkouluun. Hilkka Nurmisen toimiessa tyttöjen ja Eira Kähärin poikien käsityön opettajana. Yläkoulun opettaja vaihtui sitten useasti. Tässä tehtävässä toimivat Ritva Koivula, Saija Tawast, Aulikki Ryöppynen, Anneli Linerva ja Pentti Turunen sekä vuodesta 1959 Antero Martomaa aina koulun lakkauttamiseen saakka. Hilkka Nurminen jäi opettajan tehtävästä virkavapaalle perheen muutettua Australiaan marraskuussa 1968 ja hänen tehtäväänsä jatkoi niin ikään koulun lakkauttamiseen asti Annikki Rytkönen.

Poikien ensimmäiseksi veistonopettajaksi Turkian koulun johtokunta valitsi Emil Turkian. 1936 tämän tehtävän sai Eeku Ukkola. Turkian koululle saatiin piirikirjasto vuonna 1938 ja sen hoitajaksi valittiin Toivo Turkia. Lokakuussa 1940 uudeksi veistonopettajaksi valittiin Toivo Turkia, joka toimi tuossa tehtävässään aina vuoteen 1955 ??? saakka. 1946 alkoi koulukeittiötoiminta ja ensimmäiseksi keittäjä-siivoojaksi valittiin Maria Turkia. Häntä seurasivat Irja Lassila, Kaija Vuorlampi, Elli Huovila, Kerttu Turkia ja viimeisimpänä Ritva Toikka.

Koulun oppilasmäärä, joka vuosina 1933 ja 1953 oli suurimmillaan, jolloin oli 37 oppilasta, pysytteli melko tasaisena noin 30 oppilaan määränä 1960-luvulle asti. Tilastojen mukaan oppilasmäärä näytti edelleen laskevan ja vähenisi 28:stä 22 oppilaaseen. 1969 kesänä valmistuneessa Sippolan koulusuunnitelmassa oli Turkian koulu merkitty lakkautettavaksi oppilasmäärän alhaisuuden takia. Koulussa on saanut opetusta 296 oppilasta. Toimittuaan 5 vuosikymmentä on katsottava koulun täyttäneen sen suuren tehtävän, jota varten koko Turkian väki yksimielisesti oli yli 50 vuotta sitten ponnistellut. Koulun perustaminen oli ollut koko kylää hyödyttänyt hanke ja koulutyön päätyttyä Turkialla olivat tiestö, liikennevälineet ja ennen kaikkea koulukyydit parantuneet jo niin tuntuvasti, että koulunkäyntiä Liikkalassa tai Inkeroisissa ei enää koettu niin raskaaksi kuin mitäs se oli ollut kuutisenkymmentä vuotta aiemmin. Surullisin ja haikein mielin, muttei katkeroituneina kyläläiset joutuivat hyväksymään koulun lakkauttamisen. Sippolan kunta myi nopeasti tyhjentyneen koulurakennuksen yksityiskäyttöön. Tästä joillekin saattoi jäädä paha mieli kuntaa kohtaan.

1948 Sippolan kansakoululautakunnan puheenjohtaja, Ilmari Härmä ehdotti Turkian koulun muuttamista kunnan kotitalouskouluksi ja kansakoulun oppilaat siirrettäisiin Liikkalan kouluun. Turkian koulun johtokunta asettui kuitenkin kokouksessaan yksimielisesti vastustamaan tätä muutosesitystä, sillä he kokivat, että Turkian lapset joutuisivat koulukyydityksestä huolimatta kärsimään matkasta. Asia raukeaakin ja Turkian koulu saa jatkua vielä. Näin jälkeenpäin tuo ajatus herättää hämmennystä siitä, miten tilat olisivat siihen käyttöön soveltuneet esimerkiksi keittiö- ja majoitustilojen osalta. Koulun keittiöönhän eikä muuallekaan tullut juoksevaa vettä, jonkinlainen viemäri taisi koulun keittiössä olla. Joten paljon olisi pitänyt tiloja muuttaa ja rakentaa asuntola- ja muita tiloja, jotta siitä toimiva kotitalouskoulu olisi muodostunut. Kylän poikamiesten elämää se olisi voinut kuitenkin piristää ja kenties syntyvyys kylällä olisi päässyt uuteen nousuun.

TURKIAN KOULULLA PELATTIIN JA LEIKITTIIN MM. SEURAAVIA PELEJÄ JA LEIKKEJÄ

MONTTURUTKU

Hauskin, mielenkiintoisin ja erikoisin Turkian koululla välitunneilla harrastettu peli oli Montturutku. Sen alkuperä on mysteeri, mutta hyvin todennäköisesti se on keksitty Turkian koululla joskus 50 – 60 lukujen taitteessa tai 60-luvun alussa. Tämä on pääteltävissä siitä, että 50-luvun puolella koulunsa aloittaneista kukaan ei tunnu muistavan peliä ja taas me, vähän nuoremmat polvet muistamme sen kaikki. Kun tapaa kymmenien vuosien takaisen koulukaverin, ei tarvitse kuin mainita se peli, tuntuvat kaikki tietävän että kyseessä on nimenomaan Montturutkusta. Kaikki muistavat hyvinkin yksityiskohtaisesti pelin kulun, sen kirjoittamattomat säännöt ja ennen kaikkea pelin hauskuuden.

Montturutkua pelatessa pelaajilla on kaksi roolia. Monttupelaajat vartioivat monttuaan pitämällä keppiään montussa ja pyrkivät väistämään heittojen tai lyöntien lennättämää rutkua. He myöskin voivat lyödä kepeillään rutkua kauemmaksi, mutta tällöin on vaarana, että perä tai joku toinen pelaaja varastaa montun. Perän tehtävänä on heittämällä rutkua osua johonkin monttupelaajaan. Heiton pitää tapahtua siltä paikalta, johon rutku on pysähtynyt. Lähestymisharppauksen saa tehdä, mutta takimmainen jalka pitää olla heitettäessä paikalla, johon rutku on pysähtynyt. Osuman saanut monttupelaaja joutuu nyt vuorostaan peräksi ja aikaisempi perä on suojassa ensimmäisen heiton ajan. Toinen tapa joutua peräksi on montun menettäminen varastamisen seurauksena. Varastamisen voi tehdä perä tai toinen monttupelaaja ja se, joka jää ilman monttua joutuu peräksi. Kolmas tapa peräksi jäämiseksi oli rutkun putoaminen monttuun. Tämä oli usein varsin tulkinnan varainen tapa ja aiheutti joskus epäselviä tilanteita, mutta niistä selvittiin aina hyvin nopeasti eikä pahempia riitoja päässyt syntymään. Joskus saattoi kepillä lyöminen osua toista pelaajaa käsille tai jalkoihin, mutta niistäkin tilanteista selvittiin hyvin pienin vaurioin tilanteen jälkiselvittely mukaan lukien.

Montturutkun pelipaikkana toimi hyvin koulun piha-alueen kulma, jossa kasvoi jo hyvän kokoisia koivuja. Ne tai pihan kaltevuus eikä liiemmin pienet epätasaisuudetkaan haitanneet pelaamista. Pikemminkin päinvastoin koivut plokkasivat muodostaen mielenkiintoisia suojapaikkoja. Kun joku muisti keväisin tai syksyisin Montturutkun, päästiin peli aloittamaan varsin nopeasti. Kepit löytyivät koulun pihamaalta tai ulkorakennuksen takana olevasta metsiköstä. Rutkuksi sopiva muovipullo tai muu vastaava kevyt esine löytyi sen aikaisen, maaseudun jätehuollon jäljiltä myös nopeasti. Montut olivat lähestulkoon valmiina edelliseltä pelisesongilta. Niinpä peli pääsi käyntiin ja hyvään vauhtiin heti, kun joku oli sen mahdollisuuden tuonut esille jopa saman välitunnin kuluessa.

Seuraavana aamuna useampikin poika toikin sitten mukaan kotonaan veistämänsä kepin, jonka varsi oli kuorittu ja alapäässä oli jokin pieni lapaa muistuttava juuren mutka tai muu pahkura. Nuoresta katajasta taisi saada kaikkein parhaimman Montturutkukepin, jolla hyvällä osumalla sai rutkun lentämään jopa parinkymmenen metrin päähän. Tästä ei tietenkään perä pitänyt ja juoksuaskelia tuli aika tavalla. Mutta se monttupelaajan nautinto oli yksi tämän pelin hienouksista, kun sai kunnon osuman rutkuun ja pääsi ihailemaan sen komeaa, ballistista lentorataa. Vähän samanlaista voi tuntea pesäpallossa kunnon osuman jälkeen.Onnistuneesta lyönnistä nauttivat myös toiset monttupelaajat, sillä se toi hetken hengähdystauon myös heille, kun voi rauhassa ja vahingoniloa tuntien seurata perän juoksua rutkua hakemaan. Lähestymisheitoista perä sai aina ilkkuvia kommentteja, mutta ei varsinaista rangaistusta. Taktisesti pitkä keppi olisi tuonut etäisyyttä perään, mutta lyönnin ja monttuun helposti osuminen kannalta lyhyt, alle vyötäröön asti ulottuva kepin mitta oli yleisin ratkaisu.

Rutkuna vaihteili monenlaiset esineet pallon riekaleista erilaisiin muovipurkkeihin ja pulloihin. Parhaaksi lyönti- ja heitto-ominaisuuksiltaan osoittautui Nivea -voidepurkki. Se lensi hyvin sekä heitosta että lyönnistä ja sen kestävyys oli myöskin ylivoimainen kaikkiin muihin sen aikaisiin rutkuihin verrattuna. Sen puikulamainen muoto, korkki tiukasti kiinni ruuvattuna antoi ylivoimaiset lento-ominaisuudet ja kestävyyden.

Montun varastaminen loi peliin aivan oman, mielenkiintoisen piirteen. Montturutkua voitiinkin pelata joko hyvin varovaisella tai äärimmäisen rohkealla strategialla. Varovainen pelaaja pitää visusti keppiään montussa ja altistuu peräksi joutumiselle vain siinä tapauksessa, että perä yrittää osua heittämällä tähän pelaajaan tai hänen monttuunsa. Rohkeampi strategia on liikkua laajemmin pelialueella varastelemalla toisilta monttuja ja löydä kohdille osuvaa rutkua. Tämä pelitapa tuo paljon lisää eloa peliin ja saa siitä todella nopeaa ja kaikilta muiltakin pelaajilta reagointia rutkun liikkuessa milloin missäkin ja laajasti liikkuvien pelaajien varastellessa monttuja hyvinkin yllättävästi.

Heittojen väistäminen vaatii tietynlaista notkeutta ja aikaansaa monipuolisia venytyksiä monttupelaajan kurkottaessa kepillään mahdollisimman etäällä perästä, jolloin tämän on vaikeampi saada osumaa. Muut monttupelaajat voivatkin kärkkyä jo valmiiksi osumayrityksen kohteena olevan pelaajan takana ja päästä näin maahan putoavaa rutkua lyömään välittömästi. Samalla aukeaa mahdollisuuksia monttujen varastamiseksi.

Montturutkun hauskuus johtuu sen monipuolisuudesta, vaiḱka se tuntuukin ensi kuulemalta hyvinkin yksinkertaiselta pelilltä. Kuten edellä kuvatut muutamat erilaiset pelaamisen mahdollisuudet antavat kekseliäille ja nokkelille pelaajille paljon mahdollisuuksia varioida Montturukua mieleisekseen kirjoittamattomienkin sääntöjen puitteissa. Se, että Montturutkua voi pelata niin monella eri tavalla sekä eri tasoisesti tekee siitä mielenkiintoisen ja hauskan. Olisikin suuri sääli, mikäli näin hieno kulttuuriperintöaarre jäisi unholaan.

PUUTIPPA

Hippaleikeistä Turkian koululla käytettiin nimitystä tippa, joka oli yleisesti käytössä oleva nimitys hippaleikeistä Kymenlaaksossa. Tippa oli hippaa vastaava pelaajaroolinimitys ja se oli myöskin leikin nimen osana. Koulun pihan kulmassa kasvanut koivikko tarjosi hyvän leikkipaikan myös puutipalle. Paikka on sama kuin Montturutkua pelatessakin. Puutipassa pitämällä kättä puun rungolla oli suojassa ja samalla varasi puun itselleen, sillä yhtä puuta voi käyttää vain yksi pelaaja. Tippa yritti saada toisen pelaajan tipaksi läpsäisemällä tätä selkään, olkapäähän tai johonkin muuhun kohtaan. Tämän leikin toimivuus perustui muiden pelaajien tiedostettuun riskinottoon, jossa tippaa härnättiin ja härnääjältä varastettiin puu. Tylsän aikuismainen pelitapa tuhoaisi tämän pelin mielenkiinnon kokonaan pelaajien nojatessa turvallisesti kukin omiin suojapuihinsa aiheuttaen tipalle mahdottoman tehtävän selviytyä roolistaan tavalliseksi pelaajaksi.

Mutta lasten leikkisyydellä tästäkin pelistä tulee hauskaa heidän ottaessa riskejä jännityksen ja pelin kiinnostavuuden aikaansaamiseksi. Usein pelaajien kesken sovittiin puiden vaihdosta ja tästä avautui mahdollisuus tipalle saada pelaaja kiinni ja jäämään tipaksi. Tähän vaihtoon saattoi sitten tulla jokin kolmas pelaaja väliin varastamalla vaihdokkipuun kesken vaihdon ja tällainen tilanne aiheuttikin sitten aikamoista vipinää pelaajien kesken. Tipalle avautuikin monta mahdollisuutta läpsäistä muita pelaajie tipaksi tai vaikkapa varastaa puu.

POLKUTIPPA JAHIIHTOTIPPA

Eräs tapa nauttia ensilumesta tai muistakin vähäisen lumen talvikeleistä oli polkutippa. Siinä koulun pihan reunalla olleelle pellolle oli tallaamalla luotu polkujen verkosto ovaalin muotoisen kehän sisälle. Tippa juoksi toisten perässä ja kädellä läpsäisy selkään johti tipan vaihtumiseen. Usein tippaa karkuun juostiin jonomaisessa muodostelmassa eikä polun leveys sallinut ohituksia. Tästä olisi voinut seurata ketjureaktio, jolloin tipan rooli olisi vaihtunut jonossa välittömästi nopeiden läpsäysten seurauksena. Mutta usein tipaksi jäänyt hidasti vauhtiaan ja tyytyi kohtaloonsa.

Sääntönä oli, että umpihankeen ei saanut astua, vaan tuli pysytellä valmiilla poluilla.Yleensä polkuverkostoon tehtiin pari umpipolkua, jotka päättyivät liittymättä muuhun polkuverkostoon. Tämä oli ansa, johon hippaa pakeneva saattoi aivan alussa langeta, mutta hyvin nopeasti kaikki oppivat tuollaiset vaaran paikat. Mutta kun tippaa paettiin jopa pelonomaisen jännityksen vallassa, oli mahdotonta noudattaa tuota sääntöä ja niinpä loikattiin umpinaisen alueen yli toiselle polulle. Usein nuo umpipolut sitten yliloikkausaskelien seurauksena avautuivat ja niistä pääsi kulkemaan läpi eikä niihin lyhyen polkuverkoston oppimisen jälkeen kukaan olisi sortunut menemään.

Polkutipan hauskuus johtui sen aiheuttamasta jännityksestä, jopa vaaran tunteesta, jota tipaksi joutuminen aiheutti. Tipan rooli oli ankea, sillä kaikki pyrkivät pakoon polkuverkostoa hyväksi käyttäen ja melko lähelläkin saattoi olla kiinniotettava, mutta polkujen reitit antoivat pakenijalle hyvän etumatkan. Usein tippaa suorastaan härnättiin polkuverkoston suojaamana. Polkutipan luonteesta juontuukin nykyisinkin käytetty sanonta: "Niin lähellä – mutta kuitenkin niin kaukana".

Hiihtokelien aikana tippaa leikittiin sitten suksilla hiihtämällä samassa paikassa. Mutta polkujen sijasta nyt verkoston muodostivat ladut. Kirjoittamaton sääntö määräsi lisäksi, että hiihtotippaa leikittiin hiihtämällä ilman sauvoja, sillä ne olisivat aiheuttaneet vaaratilanteita varsinkin kiinniottotilanteissa. Tämä kehittikin hyvin vuorohiihtotaitoja, sillä ilman sauvoja hiihdettäessä piti vuorohiihtopotkun kohdistua riittävästä myös latua vasten, jotta potkulle saisi pitoa. Tästä on suuri hyöty hiihdettäessä ylämäkeä vuorohiihdolla. Hiihtotipassa oli hauskuutta ja jännitystä tuomassa aika lailla samat elementit kuin polkuhipassakin erona ainoastaan erilainen etenemistyyli. Kiinniottotilanteissa sukset usein menivät hieman ristiin ja tästä on tullutkin sitten sanonta: "Sukset menivät ristiin".

Polkutipassa suunnan vaihdos pakenijalle tapahtui varsin nopeasti, mutta hiihtotipassa se vaati useamman suksilla tehtävän käännösaskeleen paikallaan. Lapinkäännös ilman sauvoja taisi olla meille kaikille ilman sauvoja liian vaativa, varsinkin kun oli kiire. Lapinkäännös on hiihtosuunna muutos 180 astetta siten, että ensimmäinen suksi käännetään 180 astetta toisen suksen viereen ja sen jälkeen toinen suksi ensimmäisen viereen.

Melko nopeasti hiihtoladut sotkeutuivat ja urat levenivät niin, että latujen sijasta verkoston muodostivat urat, joissa oli mahdollisuus ohittaa ja kohdattaessa väistää vastaan tulijaa. Hiihtotyyli pysyi kuitenkin perinteisessä vuorohiihdossa ja risteyksissä ja mutkissa saatettiin muutama askelkäännös potku tehdä. Mutta varsinaista luistelutyylin hiihtoa ei tässä lajissa kehittynyt. Osaltaan tähän vaikutti sen aikainen hiihtokalusto. Puusuksien kantit olivat usein pyöristyneet mäenlaskujen kurvauksissa, siteiden reunat ja niiden hutera ote hiihtokengästä eli monosta sekä monon heikko sivuttaistuki eivät suosineet luistelutyyppistä hiihtoa. Kovilla ja liukkailla keväthangilla sen sijaan luisteluhiihtoa sitten harrastettiin, sillä se oli niissä olosuhteissa huomattavasti nopeampi ja hauskempi hiihtotapa.

RAJAVAHTI

Rajaavahti oli yksi vakioleikeistä, jota pelattiin usein syksyllä ensimmäiseksi heti koulun alettua. Rajavahti oli myös eräänlainen joukkuetippapeli. Siinä ei ollut tippaa, vaan jokainen pelaaja toimi samanlaisessa roolissa. Omalla puolellaan pelaajat ottivat vastustajajoukkueen pelaajia vangeiksi kädellä läpsäisten. Vangiksi joutui siis, jos vastapuolen alueella tuli siellä olevan pelaajan kädellä kosketetuksi. Hyvin selkeä ja tiukka sukupuolirooliajattelu oli tuolle ajalle hyvin tyypillistä ja se näkyi myös tässä leikissä siten, että joukkueet muodostuivat pysyvästi tyttöjen ja poikien välisiksi kiinteästi. Sen aikainen yhteiskunta jakoi lapset hyvin selkeästi tyttöihin ja poikiin. Olisiko ollut niin, että tämä vahvisti tätä sukupuoli-identiteettiä entisestään ja leimasi kummankin joukkueen jäsenet omiensa kannattajiksi ja puolustajiksi entistä vahvemmin ryhmäytymisen ja joukkuehengen muodossa.

Rajavahdissa pelikenttä on jaettu kahteen osaan suoralla rajalinjalla. Koulun keittiön nurkalta oli vedetty suora rajalinja ison koivun kautta ulkorakennuksen kulmaan. Rajan eteläpuoli oli aina tyttöjen aluetta ja toinen puoli oli poikien reviiriä. Tämäkin jakolinja oli pysyvä eikä sitä muutettu missään vaiheessa. Rajalinja oli niin pysyvä ja näkyvä, että olisi mielenkiintoista käydä katsomassa olisiko se vieläkin nähtävissä yli 50 vuoden jälkeen? Molemmilla joukkueilla oli lisäksi maahan piirretyt vankityrmät, joita yleensä yksi pelaaja vartioi. Vangin tai vangit sai oman joukkueen jäsen vapautettua kädellä kosketettua. Mutta tämän jälkeen piti ehtiä paeta omalle puolelle ennen kuin vastapuolen pelaaja saisi kosketettua ja näin uudelleen vangiksi joutumista.Vaikka piirretty rajalinja olikin vain koulun etupihan puolella, jakautui pelialue samaa linjaa myöden koko koulun alueelle. Tämä mahdollisti mielenkiintoisen koukkauksen koulun ympäri molemmille joukkueille.Koukkaus soikin molemmille puolille yllätyksen mahdollisuuden etenkin vankien pelastamiseksi. Koulun ympäri kierto oli todella hauskaa sen jännittävyyden ansiosta, sillä poikana oli tunkeutunut todella pitkälle vastapuolen alueelle ja riski vangiksi jäämiselle oli todella koko ajan todella suuri.

Yleensä pojat ottivat suurempia riskejä ja heitä viruikin lähes jatkuvasti vankityrmässä odottamassa joukkuetovereiden pelastamista. Tytöt pyrkivät viimeiseen asti välttämään vangiksi joutumista, mutta kyllähän hekin tyrmään joutuivat. Rajavahdin leikkiminen ja sen viehättävyys perustuukin sille, että otetaan tietoisia riskejä ihan huvikseen ja se johtaa aina jossakin vaiheessa vankeuteen.

Rajavahti oli niin kiinnostava peli, että ainakin itse karkasin sitä pelaamaan järjestäjävuorollakin sillä seurauksella, että vankeja pelastaessani törmäsin Korjalan Anneen, jonka hampaat osuivat otsaani. Verenvuoto oli sen verran runsasta, että jouduin opettaja Martomaan paikattavaksi. Vähän se herätti ihmetystä opettajassa, että kuinka nyt järjestäjälle voi moista sattua. Puolustukseni taisi pohjautua siihen, että poikien puolelta uhkasivat pelaajat loppua vankityrmän täytyttyä ja jonkun täytyi mennä pelastamaan heitä ja kaiken lisäksi ne Annen hampaat osuivat siihen pelastusretken reitille, että minä oikeastaan olen vain olosuhteiden uhri tässä tapahtumassa.

Jos rajavahtia pelattaisiin aikuismaisesti, pelaajat seisoskelisivat kumpikin rauhaisasti omilla puolillaan eikä pelissä tapahtuisi juurikaan mitään. Voiko tätä peliä verrata todelliseen elämään? Pelissä tahallinen riskinotto toi peliin jännitystä ja mielenkiintoa eikä ilman sitä peliä olisi viitsitty jatkaa kokonaista välituntiakaan. Todellisessa elämässä aikuisten maailmassa riskinotto on työpaikan vaihtamista, yrittäjäksi ryhtymistä tai vaikkapa ammatin vaihtamista. Aina sellaiseen sisältyy riski ja jännitystä, mutta onnistuessaan sellainen elämänmuutos voi johtaa paljon parempaan lopputulokseen ja jopa menestykseen. Kannattaakin miettiä, jaksaako / viitsiikö nykyistä työtä yhtä kokonaista välituntiakaan enää? Silloin voisi tiehdä ainakin pienen kierroksen rajan toisella puolella ja katsoa kuinka käy.

NURKKAJUSSI

Eräänlainen piilo-hippapeli oli nurkkajussi. Siinä yksi leikkijöistä toimi nurkkajussina, jonka tehtävänä oli tunnistaa joku pakenevista pelaajista ja saada täten tunnistettu henkilö jäämään nurkkajussiksi. Tunnistetun lapsen nimi tuli huutaa ja mikäli tunnistus osui oikeaan, vaihtui tehtävää hoitamaan tuo tunnistettu pelaaja. Nurkkajussin piti ensin rakennuksen nurkan ohittamistaan koputtaa nurkkaa kepillään kolme kertaa. Koputusten aikana muut pelaajat tietenkin pakenivat seuraavan nurkan taakse näkösuojaan ettei nurkkajussi tunnmistaisi. Tietenkään nurkkajussi ei kulkenut jatkuvasti samaan suuntaan, vaan suunnan vaihtamisella sai muut pelaajat epätietoisiksi siitä, mistä suunnasta hän oli tulossa. Joskus voi myös koputtaa toista nurkkaa ja siirtyä välittömästi takaisin toiselle nurkalle koputtamaan jo mahdollisesti vastaan juoksevien pelaajien eteen. Rakennuksen lähistöllä saattoi olla myöskin piilo, jonne voi yrittää mennä suojaan nurkkajussin katseelta, mutta nähdyksi tulemisen riski oli aika suuri. Nurkkajussia ei pelattu koulun ympärillä, vaan sopivin rakennus oli ulkorakennus. Siitäkin oli kirjoittamaton sääntö, joka oli saattanut nousta esille, jos koululaiset olisivat yrittäneet leikkiä nurkkajussia koulun ympärillä. Olisi saattanut opettajista ja keittäjästä kuulostaa aika ilkeältä, mikäli koulurakennuksen nurkkiin olisi kepillä koputeltu ja nurkkiin olisi tullut myöskin jäljet. Mikäli se ulkorakennus on vielä pystyssä ja nurkkiin ei ole vaihdettu uusia vuorilautoja, on varmasti nurkkajussin kepin lyöntijäljet vielä hyvin nähtävissä huoltomaalikerrosten alta.

MAA

Pelinä maa oli jälleen kerran varsin omaleimainen ja samalla hyvin mielenkiintoinen. Maata pelasi neljä lasta kerrallaan. Eräänlainen pelikenttä oli jaettu neljään yhtä suureen suorakaiteen muotoiseen alueeseen, jotka oli nimetty kunkin pelaajan "edustamiksi" valtioiksi. Kentän keskellä oli pieni ympyrä ei kenenkään maata. Pelikenttä piirrettiin tikulla tai kepillä maahan ja pelin alussa kukin nimesi maansa mielensä mukaisesti. Suosituimpia maita olivat tietenkin Suomi ja yllättäen Neuvostoliitto. Jälkimmäisen valtion suosio perustui tietenkin siihen, että tässä pelissä kilpailtiin siitä, kenen edustaman maan pinta-ala olisi suurin.

Peli eteni siten, että jokainen pelaaja asettui edustamansa maan kohdalle piirrettyyn eräänlaiseen lähtöruutuun ja viimeisimmäksi maa-alue valtausta yrittänyt pelaaja huusi jotakin muuta pelissä olevaa valtiota. Oman valtion nimen kuultuaan tuli pelaajan hypätä pelikentän keskellä olevaan ympyrään ja huutaa: "SEIS"! Tällä välin muut pelaajat pinkaisivat juosten mahdollisimman kauas, mutta he joutuivat pysähtymään komennon kuultuaan seis -komennon. Nyt tuo valtausyritys ratkaistaisiin siten, että valtaaja yrittäisi kolmiloikkaamalla kentän reunalta tavoittaa jotakin toista pelaajaa. Jos hän saisi kosketettua kolmiloikan avulla jotakin toista pelaajaa, tulisi hänelle oikeus vallata kahden jalkansa alueen verran toisen pelaajan maata. Vallattu maa-alue piirrettiin ja nimettiin kenttään. Seuraavaksi taas juuri valtausta yrittänyt huusi jonkun toisen maan nimeä ja se johti jälleen uuteen valtausyritykseen.

Maa peli vaati nopeaa reagointia; lähteäkö juoksemaan vai hypätäkö keskiympyrään? Lisäksi juoksunopeus ja kolmiloikkataidot olivat merkityksellisiä. Myös liittoutumisella olisi ollut merkitystä, mutta tällaista eivät lapset tainneet harrastaa. Peli oli mielenkiintoista myös katselijoiden kannalta ja yksi peli kesti usein koko koulupäivän kaikki välitunnit ja saatettiin sitä jatkaa joskus seuraavana päivänäkin. Jo tuohon aikaan historiasta ja maantiedosta oli opittu, että varsinkaan Euroopassa ei noin vain maita vallata eikä valtioiden rajoja muuteta. Liekö tuota samaa peliä pelattu myös Neuvostoliitossa Leningradilaisissa kouluissa, kun joku suurin piirtein sen aikainen koululapsi pyrkii pelaamaan samaa peli aikuisenakin. Aika lapsellinen ukko – Vai mitä?

Hyppyrimäki maitopullot ison koivun kohdalla

Urheilukenttänä Kankaan piha ennen urheilukentän perustamista

VÄRI

MAA

KUKA PELKÄÄ MUSTAA MIESTÄ?

PEILI

KUKKULAN VALLOITUS

TURKIAN KOULULAISET MUISTELEVAT

Teppo Grén:

Koulun hammasklinikka

Koulun hammasklinikka oli omiaan aikaansaamaan hammaslääkäri pelon. Aavistus siitä mitä tuleman pitää tuntui välittömästi sen jälkeen, kun hammashoitaja oli käynyt koululla ja nimennyt minut koululaisten listaan, joiden tuli mennä hammaslääkärille Inkeroisiin. Pelkoa lisäsi ne tarinat, joita vanhemmat oppilaat kertoivat hammasklinikasta ja suoritetuista toimenpiteistä. Kuvaus isosta jyskyttävästä porasta kuulosti kammottavalta.

Kun päivä koitti, ja bussilla lähdimme Inkeroisiin, hermostuneisuus tuntui perhosina vatsan pohjassa. Tuo hermostuneisuus lisääntyi, kun yhdessä muiden Turkian koulun onnettomien oppilaiden kanssa astuimme hammasklinikan vastaanottoon. Siellä me istuimme kolkossa huoneessa alakuloisina ja hiljaisina odottaen vuoroamme. Minä olin edelliset kaksi vuonna säästynyt tältä kohtalokkaalta visiitiltä, mutta nyt kun olin kolmannella luokalla, oli hammaspeikko iskenyt. "Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu!". "Aamulla ja illalla, pese hampaat huolella!" Nuo lauseet olivat luettavissa päivittäin hampaiden pesun yhteydessä, ja vaikka kuinka yritin noudattaa noita ohjeita, oli hammaspeikko hyökännyt hampaisiini ja ruvennut niitä kiivaasti nakertamaan.

Yritin kaikin voimin rauhoitella itseäni ajatuksella, että ei kai tämä kuitenkaan niin pahaa voisi olla mitä tarinat kertoivat. Olisiko se niin kivuliasta? Ja tarvitsisiko minun hampaitani edes porata. Hartain toiveeni oli, että tämä olisi nopeasti ohi, ja kun hammashoitaja tuli noutamaan ensimmäisen potilaan viereisen huoneen kidutuskammioon, rukoilin että pääsisin sinne ensimmäisenä, ettei tarvitsisi koko päivää hermostuneena odottaa. Ensimmäinen uhri oli kuitenkin Härmän Ari, neljä vuotta minua vanhempi, joka oli jäänyt edellisenä vuonna luokalla, ja kävi kuutosluokkaa uudelleen.

Kidutuskammion seinät olivat turhan ohuet. Hermostuneisuus, jonka oli tuntenut, muuttui peloksi, kun kuulin Arin tuskan huudot ja karmivan itkun. Mitä siellä oikein tapahtui? Oliko hammashoito todella niin hirveää, että Ari, joka oli jo kolmentoista, itki pelosta ja tuskasta. Ei hitto, miten minä selviän tästä? Pelko täytti ajatukseni ja koko kehoni jähmettyi pelosta. Katsoin ympärilleni, ja näin hiljaisen vastaanottohuoneen. Näytti siltä, että Arin huudot olivat tehneet vaikutuksen kaikkiin koululaisiin. Pelon vaikutuksen. Yritin koota itseni. Tärkeintä oli, että vaikka pelko oli valtava, en voinut antaa sen näkyä. Ei. En voinut antaa koulukavereitteni nähdä, että pelkään. Sehän tässä vielä olisi kaiken huippu, että näyttäisin pelkoni. Keskityin vain siihen ja toivoin, että Arin huudot ja itku loppuisivat pian.

Odottavan aika on pitkä. Tuo tuli kyllä selväksi. Onneksi kuitenkin, Ari, sekä kaikki me muut, pääsimme pahimmasta piinasta, kun Ari ilmestyi vastaanottohuoneeseen elävänä, eikä edes kovin pahoin voivana. Seuraava. Se en ollut minä, joten piinani jatkui. Tällä kertaa ei kuulunut huutoa. Ei kuulunut itkua. Vartin odotuksen jälkeen….

Koulujen väliset maastojuoksukisat

Turkian koululaiset olivat vikkeläkinttuisia. Turkia oli menestynyt hyvin koulujen välisissä kilpailuissa jo 50-luvulla, ja sama jatkui myös seuraavana vuosikymmenenä. Jo toisella luokalla minulle suotiin kunnia osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. Tehtävä oli kova, sillä osallistuin kolmos- ja nelosluokkalaisten sarjaan, eli minua vuotta ja kahta vuotta vanhempien poikien vastuksena. Matkustimme kisapaikalle, Ruotilan koulun lähistön mäntymetsään, bussilla. Matka oli odottava, mutta mukava. Porukassamme oli reilut tusinan verran kelpo urheilijan alkuja, puolet koulun oppilaista. Koulujen väliset kilpailut olivat aina haaste Turkian koululle, koska olimme oppilasmäärältään pienin koulu alueellamme.

Minulle tämä kaikki oli uutta. Ensimmäiset koulujen väliset kisat, joissa olin mukana. Kaikki oli niin jännittävää. Matka kisapaikalle, muiden kilpailujen seuraaminen, ja etenkin se odotettu oma kisa. Miten pärjäisin noita minua vanhempia poikia vastaan. Ja isompia. Minä olin ikäiseksenikin sieltä lyhyemmästä päästä, ja nyt kun katsoin vanhempia kilpakumppaneita, tunsin itseni entistäkin pienemmäksi. Voi kauhistus. Miten minä voisin pärjätä noille isoille pojille. Jännitys kasvoi, kun kisa läheni. Meidät kutsuttiin lähtöviivalle. Lähes kaksikymmentä kisaajaa, ja minä heistä selvästi pienin ja heiveröisin.

Paikoillenne, valmiit ja pam. Lähtölaukaus. Kaikki ampaisevat matkaan jättäen lähtöviivan taakseen. Paitsi minä. Ryhmän pinkaistua liikkeelle, hakivat isommat pojat paikkansa jättäen minut puristuksiin kahden jättiläisen väliin. Niinhän siinä kävi, että heiveröisenä pikkupoikana, sen sijaan että meno olisi ollut eteenpäin vievää, se veikin minut kohti Kymenlaakson maaperää, kun kompuroin itseni maan pintaan. Olin rähmälläni maassa, ja kun katsoin ylös näin, miten kilpakumppaneitteni selät loitontuivat. Nousin ripeästi pystyyn, ja ampaisin ryhmän perään, joka oli ehtinyt tehdä pesäeroa minuun jo muutaman kymmenen metrin verran. Hampaat irvessä ja polvet veressä kiihdytin itseni vauhtiin jahtaamaan karkaavaa ryhmää.

Vuosi oli 1965. Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1972. muuan Lasse Viren koko saman kohtalon 10,000 metrin juoksussa Münchenin Olympialaisissa. Kaaduttuaan Lasse ampaisi pääryhmän perään saavuttaen sen nopeasti ja lopulta juosten voittoon, suureen kunniaan ja suomalaisen sydämiin. Näin ei minulle käynyt. Vaikka sainkin muutaman kilpakumppanin ohitettua, jäin jäännössijoille. Ei kultaa, eikä kunniaa, mutta kokemusta senkin edestä.

Kilpailuviettiä minulla kuitenkin riitti. Lieneekö siihen vaikuttanut opettajamme Antero Martomaa, joka oli urheilumiehiä. Martomaa oli nuoruudessaan pelannut pesäpalloa Haminan Palloilijoissa, voittaen kaksi suomen mestaruutta, vuosina 1954 ja 1955. Hän pelasi pesäpalloa vielä 60-luvulla, lopettaen peliuransa vuoteen 1964. Ensimmäisinä vuosinaan opettajana Turkian koululla, Martomaa asui vaimonsa kanssa Aromäen talossa. Sieltä oli koululla matkaa vain parisataa metriä. Koska äitini oli alaluokkien opettaja, Martomaat olivat meidän perheystäviämme, ja kävimme usein Martomailla kylässä. Noista visiiteistä minulle jäi etenkin mieleen Martomaan palkintokaappi. Useat kerrat ihailin noita lukuisia pokaaleja ja mitaleita. Palkintoja oli kymmenittäin. Lusikoita, mitaleita, ja lukematon määrä eri kokoisia pokaaleja. Niitä katsellessa minulle syntyi vastustamaton himo voittaa pokaali urheilusuorituksesta. Synti voitontahto ja kunnianhimo.

Pokaali, tai edes palkintolusikka, jäi odottamaan parempaa aikaa ja ennen kaikkea parempaa sijoitusta. Vaikka oma kisani ei ollut mikään menestys, osasin kuitenkin nauttia voiton riemusta. Kisakumppanini Turkian koululta olivat niin kovia, että jopa ilman minun apuani he voittivat koulujen välisen mittelön. Olimme kaikki innoissamme koko paluumatkan Turkian koululle, jonne saavuimme takaisin alku iltapäivästä. Bussi pysähtyi maitolaiturin kohdalle koulun ulkopuolella. Bussin ovi ehti hädin tuskin aueta kun minä hyppäsin bussista ulos, juosten kohti koulupihaa jossa muut oppilaat meitä jo odottivat.

"Me voitimme. Me voitimme." huusin jo kaukaa, rientäen onnittelijoiden luokse, vaikka en itse edes ollut menestyksemme takana. Mutta tuo joukkuehenki ja voittamisen ilo eli jo silloin.

"Turkia rutaa." hihkaisi Harri vastauksena intooni.

Muut kilpailijat saapuivat koulupihalle kintereilläni, ottaen onnittelijoiden riemun kiljahdukset vastaan.

"Turkiaa rutaa. Turkia rutaa." kaikui pihapiirissä, koululaisten hyppien riemusta.

Kumannon tytöt

Turkian koulun oppilasmäärä oli huolestuttavan alhainen, ja pienten alle kouluikäisten lapsien määrä vähäinen. Turkian kyläkoulua uhkasi lakkautus, kun elimme vuotta 1965. Väliaikaisen pelastuksena lakkautukselle toi Kumannon perheen muutto Sippolasta Taninmäelle. Heidän kolme kansakouluikäistä tyttöä määrättiin Turkian kouluun.

Kumannon tytöille, Ritvalle, Pirkolle ja Merville, muutos oli varmaankin hankala, mutta Turkian koululaiset ottivat nuoret neidot innolla vastaan. Uudet tulokkaat olivat tervetulleita, ja Tepolle etenkin mieluisaa, että kaikki kolme olivat tyttöjä. Olihan Teppo aina tykännyt tytöistä.

Pirkko, Kumannon tytöistä keskimmäinen ja minun luokallani, oli minun mieleeni ja ystävyytemme kävi läheisemmäksi syksyllä 1966. Voisi jopa sanoa, että ihastus roihahti liekkeihin. Tunne tuntui olevan molemman puolinen koska lähestyimme toisiamme. Välitunnille istahdimme seinän vierustan penkille vierekkäin ja pidimme toisiamme kädestä. Olimme siinä ehkä turhankin avoimia, emmekä kainostelleet näyttää, että olimme pihkassa, niin kuin oli Turkialla tapana sanoa, jos tykkäsit jostain vastakkaisen sukupuolen henkilöstä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Joku koululaisista kanteli Martomaalle, että olimme pitäneet toisiamme kädestä. Minulle ei koskaan selvinnyt kuka, ja miksi. Ehkä joku oli meistä mustasukkainen. Oli miten oli, Martomaa sai tästä tietää, ja seuraavan tunnin alkaessa lausui siitä sarkastisen kommentin. Vaikka kommentti ei ollut varsinainen kielto, eikä siinä suoraan sanottu, että ei saisi toista kädestä pitää, oli viesti kuitenkin niin tulkittavissa, että se ei ollut soveliasta. Siihen se orastava rakkaus kahden kymmenvuotiaan välillä sitten jäikin.

Ritva Kumanto:

Kumannon 8-lapsinen perhe muutti Sippolan koulukodilta isämme rakentamaan omakotitaloon Liikkalaan Taninmäelle heinäkuussa 1965. Meille pienimmille tytöille tuli myös koulun vaihto tammikuussa 1966.

Vaihto isosta koulusta pieneen kouluun. Sisävessasta-ulkohuussiin. Koulukyydistä omin jaloin kulkemiseen kolmisen kilometriä. Sippolan kansa-ja kansalaiskoulusta Turkian kansakouluun.

Sippolan kansalaiskouluun tuli oppilaita Sippolan kirkonkylän, Järventaustan, Liikkalan, Turkian, Ruotilan, Hirvelän, Raussin, Saveron, Haapalan, Enäjärven, Saaramaan, Saares-Kelkan ja Kaipiaisten kansakouluista

Sippolan koulu oli kaksikerroksinen rakennus , piha oli valtavan suuri Opettajien asuntola oli myös kaksikerroksinen rakennus. Turkian koulu oli pieni puinen rakennus. Oppilaita n. 25. Minun luokalla meitä oli kaksi. Kaksi luokkahuonetta, keittiö ja opettajan asunto. Ulkorakennuksessa oli mm. puuliiteri, varasto ja ulkovessat. Piha oli kodikas ja turvallinen. Tunsimme kuitenkin joutuvamme Turkian kouluun. Mervi 1 -luokalle Pirkko 3-luokalle ja minä Ritva 5-luokalle.

Kyllä me sopeuduimme ajan kanssa. Mervillä pienellä ekaluokkalaisella se ei ollut helpointa. Minä asennoiduin 1.5v aikaan . Pirkko oli meistä kai sosiaalisin ja pärjäsi hyvin uusien kavereiden niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa.

Isossa koulussa ei kavereista ollut pulaa, pienessä koulussa oltiin aikalailla kaikki yhdessä. Koulumatkat eivät olleet talviaikaan ihan helppoja. Urheiluintoinen johtajaopettaja sai kirjeen äidiltämme, missä hän ilmoitti , ettei lapsemme tuo suksia kouluun yli -15 asteen pakkasessa ja näin toimittiin.

Ihailin suuresti toista opettajaa. Hän oli Hilkka Nurminen. Hän antoi suurta turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta meihin uusiin oppilaisiin ja auttoi meitä selviytymään.

Pääasiassa Turkian koulusta on mukavia yhteisiä muistoja. Välituntihiihdot talvella ja montturutku syksy/kevät aikaan. Välillä otettiin ihan rennosti ja vaan oltiin koulun seinustalla auringon paisteessa.

Juha Lassila:

HAMMASLÄÄKÄRIIN INKEROISIIN V. 1968

Maalaiskouluissa oli tapana, että hammaslääkäri kävi koululla tarkastamassa oppilaat, joista sitten karsiutui ne, jotka joutuivat lähtemään lisätutkimuksiin. Turkialla kävi lääkäri Toini Stenius ,ja hänen vastaanottonsa oli Inkeroisissa. Muistelen, että jo koululla käydessään Toini poisti hyvin heiluvia hampaita pelkällä sormivoimalla, eli painoi peukalolla niin kovaa, että hammas kääntyi pois. Niin niitä harvahampaita alkoi olla koululla jo aika monta. Maitohampaat pois, kuten sanottiin. Toinilla oli usein tuima ilme. Joku lapsista voisi sanoa, että olipa pelottava ilmestys. Lisämausteen antoi tietenkin ne tupakan kellastamat sormet, jotka hän tunki suuhun tutkiessaan lasten suuvärkkejä. Lähtöpäivä hammaslääkäriin Inkeroisiin koitti. Opettaja Antero Martomaa laittoi jostain syystä minut porukan vetäjäksi ja antoi ohjeita matkaeväiksi. Samalla hän antoi rahat matkan maksamista varten. Pysäkillä meitä oli koululta tulleita varmaan alta10.

Olihan bussissa muitakin matkustajia. Linja-autot olivat yleensä hyvin täynnä jo alkumatkasta. Edellinen pysäkki oli Liikkalan vehnämyllyn kohdalla, josta aina tuli enemmän matkustajia. Onni Vilkkaan bussi tuli näkyville, kupeessa oli hienot "juoksevat vinttikoirat" —kuvat. Porukat tunkivat sisälle ja minä jäin viimeiseksi, kun olin maksumiehen roolissa. Näin jo kuskin ilmeestä, ettei aamu ollut alkanut hyvin! Nyt oli minun vuoroni saada siitä aamun avauksesta osani. Olihan se jännittävä tilanne nuorelle pojan klopille kaikki matkarahat lakkarissa jännittäen, miten selittää kuskille, monta meitä on ja minkä ikäisiä olemme. Kuski katseli lippahattunsa alta minua aikansa ja nosti hatun takaraivolleen ja tokaisi: "Sinähän käyt koulua ja osaat laskea, paljoko ne tekee yhteensä" . Siinä se tuli, pahin asia mitä voi tällaiselle "ei matikkanerolle" tapahtua. Hiki kohosi otsalleni ja koetin muistaa, monta meistä oli puolikasta ja niin edelleen. Vilkaisin taakseni ja huomasin, että bussi oli tosi täynnä matkustajia ja hätäni sen kuin kasvoi. Katselin rahastajan paikalle istunutta opettajan tytärtä anovasti saadakseni apua laskutehtävään. Pulina bussissa sen kuin lisääntyi ja joku huusi, että miksei bussi liiku. Mikä avuksi, meitä oli kaksi hikoilevaa, minä ja kuski. Sormilla laskeminenkaan ei voinut tulla nyt kyseeseen. Sain jonkun luvun soperrettua kuskille, johon hän näytti olevan tyytyväinen. Pääsimme matkaan, vieressä istuva alkoi kysellä minulta, mitä tapahtui. Selitin, mitä oli käynyt. Inkeroisissa matka jatkui pitkää kujaa myöten hammaslääkärin talolle. Toimenpiteet alkoivat ja jokainen vuorollaan joutui piinapenkkiin. Odotushuoneessa kuunneltiin herkällä korvalla, mitä oven takana tapahtui. Välillä kuului tuskanhuutoja. Eihän silloin vielä tainnut olla puudutusaineita. Poraaminen sattui aina. Amalgaamipaikat ovat pysyneet tähän päivään asti. Aikaa on kulunut jo yli 50 kymmentä vuotta. Suojapleksin sekä Toinin kasvot muistan vieläkin.

Koitti paluumatka ja jännäsin, riittävätkö rahat ja minkälainen mahtaa olla seuraava kuski. Kyllä helpotti, kun kuskin paikalla olikin tuttu kasvo, alakoulun opettajan aviomies Nurminen ja hänen hymyilevät kasvonsa. Heti hän kysyi, mistä olimme tulossa, ja minähän kerroin. Siinä samalla hän laski antamastani rahasta, paljonko koko summa teki ja antoi rahaa jopa takaisinkin. Kyllä oli kivaa matkustaa Turkialle takaisin. Koululla annoin kuitit opettaja Martomaalle sekä loput rahat. Siinä samassa hän tulistui ja alkoi naama punaisena tivata, missä loput rahat ovat. Ei auttanut mikään selitys. Hän sanoi, että minun on mentävä takaisin pysäkille päin, jos vaikka olin pudottanut rahaa matkan varrella. Tossua toisen eteen ja matkalle, pysäkille oli vajaa kilometri matkaa. Ei löytynyt, ei. Sanotaan, että aika kultaa muistot. Ei todellakaan! Tapaus harmittaa minua vieläkin.

Terveisin Juha Lassila 65 v.

Anja-Liisa Turkia:

Mokoma naapurin pikkulikka

Olin ekalla luokalla ja oli yleisurheilukilpailut. Naapurin poika Hannu oli määrätty pehmittämään, kääntämään pituushypyn alastulopaikan pehmeämmäksi ja alaluokkalaisille riittävästi. Hyppäsin varmaan luokkani viimeisenä, olinhan pidempi kuin muut. Hame päällä, kuten siihen aikaan tytöt pukeutuivat, hyppäsin pitkillä kintuille kovalle maalle. Naapurin poika joutui taas töihin. Maata oli pehmitettävä lisää. Minä ja vuotta nuorempi veljeni olimme ottaneet pituushyppyyn sekä korkeushyppyyn naapurin kolmelta pojalta mallia, joten osasin hypätä. 

LOPUKSI

Turkian koulu ehti toimia 51 vuotta. Päätös sen perustamisesta tehtiin juuri ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, joka viivästyttää rakentamisen aloitusta usealla vuodella. Rakennustyöt kuitenkin aloitetaan syyskesällä 1917 kivijalan teolla. Suomen itsenäistyminen 6.12. ja sitä seurannut sisällissota siirtää jälleen hanketta runsaalla vuodella eteenpäin. Tilanteen rauhoituttua syystalvella 1918 rakennusta varten ajetaan paikalle tukit, joista keväällä 1919 veistetään hirsirunko ja jo saman syksynä koulu valmistuu ja pääsee vastaanottamaan ensimmäiset oppilaansa. Eli maailmansota, Suomen itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota sekä pula-aika eivät estäneet ympäri Suomea vallinnutta innostusta rakentaa pienimpiinkin peräkyliin kansakouluja. Turkialla tästä innostuksesta ja yhteistuumaisuuden hedelmästä, vielä yli sata vuotta valmistumisensa jälkeen ryhdikkäänä seisovasta koulurakennuksesta ja siellä annetusta opetuksesta ovat päässeet nauttimaan ne 296 oppilasta, jotka Turkian kansakoulua ovat käyneet. Ne, jotka vielä ovat elossa ymmärtänevät hyvin etuoikeutensa saatuaan aikanaan käydä koulua omalla kylällä ja osaavat arvostaa aiempien sukupolvien uutteria ponnisteluja jälkipolviensa paremman tulevaisuuden hyväksi. Ehkäpä merkittävimmän panoksen koulun perustamiselle on antanut kylän sen aikainen monipuolinen puuhamies ja laajasti koko Sippolan alueella tunnettu ja arvostettu vaikuttaja, Matti Turkia. Myös naapurikylät hyvin yksimielisesti olivat puoltamassa oman koulun saamista Turkialle. Eipä koululla voisi osuvampaa nimeä ollakaan kuin: Turkian koulu. Ilman etunimeä.

Toimintansa aikana se kokosi Turkian kyläläiset yhteen koulun kevät- ja joulujuhliin sekä tarjosi pitopaikan monille muille eri ikäryhmien yhteisille tilaisuuksille urheilun, kulttuurin sekä monien muiden harrastusten parissa. Esimerkkinä vaikkapa Hilkka Nurmisen aloittama äitienpäiväjuhlien järjestäminen koululla. Vuosikymmeniä koulu oli hiihtolatuverkoston keskuspisteenä, josta koululaisten hiihtoladut johtivat eri puolille kylää ja koulun lähistöltä lähtivät kansanhiihto- ja koululaisten kilpahiihtoladut. Koulun vieressä ollut urheilukenttä ja varsinkin Aromäen sahan edessä ollut lentopallokenttä keräsivät paljon nuoria yhteen. Koulun lakkauttaminen 1970 perustui väestöennusteeseen, jonka perusteella kouluikäisten lapsimäärä tulisi supistumaan vielä nykyisestään eikä koulukyytien ansiosta Sippolan kunta nähnyt tarpeellisena enää ylläpitää niin tiheää kouluverkkoa. Kauppa oli jo kylältä hävinnyt ja kun nämä elinvoimaisen kylän palvelut ja tunnusmerkit katoavat, seuraa siitä kylän näivettyminen. Turkian kylälle on kuitenkin jäänyt joitakin lapsiperheitä ja myöskin yhteisiä harrasteita on ajoittain kylälle virinnyt ehkä merkittävimpänä Turkian nuorisoseura. Koulun lakkauttamisen myötä kylä ei kuitenkaan kokonaan kuollut, mutta maatalouden tehostuminen ja keskittyminen yhdessä teollisuuden näivettymisen kanssa muodostavat sille suuren uhkan.

Etätyöskentely, uudet elinkeinot ja yleisen muuttoliikkeen suunnan muutos jopa 180 astetta voisivat vielä elvyttää kylää. Olisipa mielenkiintoista herätellä ajatusta siitä, että vielä joskus kylälle rakennettaisiin osittain talkoilla uusi koulu. Tontin kulmaan tulisi ehdottomasti varata tila Montturutkun pelaamiselle.